Fossiili - Villihevosen (Equus ferus) jalan vuohisluu

Fossiili - Villihevosen (Equus ferus) jalan vuohisluu, yksittäiskappale

Lumoavan kaunis, sukupuuttoon kuolleen villihevosen (Equus ferus) jalan vuohisluu. Pleistoseenikausi, noin 900,000 - 11,650 vuotta sitten, Pohjanmeri. Fossiili on käsitelty pintaa suojaavalla sellakkakerroksella. Kooltaan noin 84mm x 54mm x 34mm. Paino n. 101g.

Villihevonen (Equus ferus) on hevoseläinten (Equus) heimoon kuulunut, muinainen nisäkäslaji. Yleisesti hevosen katsotaan jakautuvan kolmeen alalajiin, kesyhevoseen,  przewalskinhevoseen (mongolianvillihevonen) sekä sukupuuttoon jo kuolleeseen tarpaaniin. Pleistoseenikauden puolivälissä villihevonen oli yleinen niin Amerikassa, Euraasiassa kuin Pohjois-Afrikassakin. Myöhäispleistoseenikaudella esiintyi useita muitakin E. feruksen alalajeja, jotka ovat sittemmin kaikki kuolleet sukupuuttoon.

Symbolimerkitys

Hevonen on kautta aikojen symboloinut vapautta, rohkeutta ja kestävyyttä. Vuosituhansien aikana se on ollut mystinen voiman, kumppanuuden, ahkeruuden, seksuaalisuuden ja työn vertauskuva. Taiteessa hevosta on kuvattu ehkä eniten ihmisen jälkeen. Hevosilla on katsottu olevan yliluonnollisia ominaisuuksia, jotka liittyvät juuri nopeuteen, voimaan, älykkyyteen ja hedelmällisyyteen. Muinaisten kelttien, gallialaisten, arjalaisten sekä teutonien ja muiden germaaniheimojen tiedetään palvoneen hevosia tai hevosen kaltaisia ​​jumalia. Hevosia myös uhrattiin erilaisten uskonnolisten seremonioiden aikana. Esimerkiksi Skandinavian rautakauden aikana hevosia tavattiin uhrata erityisesti soilla ja kosteikkoalueilla. Näiden asuinkelvottomien alueiden katsottiin olevan väyliä tuonpuoleiseen. Yhdysvaltain alkuperäiskansoille hevonen on ollut aina pyhä olento joka edustaa vapautta. Esimerkiksi Dakotat ja Lakotat uskovat että hevonen (sun'ka wakan) on tullut ihmisille lahjana "ukkoselta" (Wakinyan). 

Rituaalikäyttö

Huom! Fossiilit ja muinaiset luut ovat kymmeniä- tai satojatuhansia, jopa miljoonia vuosia vanhoja luonnontuotteita, joten jokainen niistä on oma ainutkertainen yksilönsä. Tämän vuoksi värit, muodot ja kirkkaus saattavat vaihdella. Kunto vaihtelee kohtalaisesta hyvään ja niissä on fossiileille tyypillistä kulumaa, murtumia ja pieniä lohkeamia.